Ylösnoussut mestari Lanello

Mark L. Prophetin jalomielisen sielun elämät

Nykyään ylösnoussut mestari Lanello

Teksti: Elizabeth Clare Prophet

Mark Prophetin menneitä elämiä tutkiessamme huomaamme, että ne sijoittuvat moniin maailman kulttuureihin ja uskontoihin. Ajattelepa tätä: hän oli Nooa, Loot, Ekhnaton, Aisopos, opetuslapsi Markus, Origenes, Lancelot, Bodhidharma, Klodvig, Saladin, Bonaventura, Ludvig XIV, Longfellow ja Venäjän tsaarin poika Aleksei Nikolajevitš.

Hänen sielunsa oli kotonaan sekä idässä että lännessä, niin kristillisessä kuin ei-kristillisessä maailmassa. Markin sielu ei tuntenut rodun, uskonnon tai kulttuurin rajoituksia. Se tunsi ainoastaan rakkauden ja jalouden ylimaallisen kielen.

Mietiskellessäni Mark Prophetin sielua näen sydämen jalouden hänen ylivoimaisena ominaisuutenaan. William Wordsworth sanoi kerran: "Parasta ihmisen elämässä ovat hänen pienet tuntemattomat, unohdetut sydämellisyyden ja rakkauden tekonsa."[1] Nähdessäni miten Mark Prophet rakasti ihmisiä ja miten hän rakasti minua, opin paljon näistä pienistä sydämellisyyden ja rakkauden teoista. Markin elämä ei ollut helppo. Ehkä hän juuri siksi oli rakastavampi, auliimpi ja jalomielisempi.

Kaikissa menneissä elämissään Mark kehitti jotain jalon sydämensä osaa. Haluan antaa teille muutamia esimerkkejä. Mutta sitä ennen tarkastellaan sanan "jalomielinen" (magnanimous) määritelmää.

Magnanimous tarkoittaa kirjaimellisesti "suurta henkeä". Se tulee substantiivista magnanimity, joka tarkoittaa hengen uljautta. Se auttaa kestämään hankaluudet tyynesti ja olemaan välittämättä halpamaisuuksista, pikkumaisuuksista, kaunasta, kateudesta ja kostosta. Siten voi olla välittämättä loukkauksista ja uhrautua arvokkaiden päämäärien puolesta. Se on jaloa auliutta.

Niinpä magnanimous sanan määritelmä on: se ilmentää hengen uljautta ja rohkeutta, ylevää uskallusta ja sisukkuutta, suuresta rohkeudesta kumpuavaa toimintaa, ja se osoittaa mielen alttiutta, tunteen ja käytöksen jaloutta, jaloa kunnianhimoa, päämäärän uljautta, yleväsieluisuutta ja anteeksiantoa.

(1) Robert I. Fitzhenry, toim, Barnes and Noble Book of Quotations (New York: Barnes & Noble Books, 1987), s. 145.

Ekhnatonin jalomielisyys

Mark oli ruumiillistuneena faarao Ekhnatoniksi 3300 vuotta sitten. Ekhnaton perusti vallankumouksellisen uskonnon, joka perustui yhden Jumalan – Auringon Jumala Atonin – palvontaan. Hän opetti ihmisille, että Aton oli jalomielisyyden ruumiillistuma. Ekhnaton halusi itse tulla Atonin ruumiillistumaksi.

Faarao opetti, että Aton oli Rakkauden Herra. Aton oli myötätuntoinen, armelias, lempeä, hellä. Hän ei tuntenut vihaa. Hän rakasti totuutta. Atonin uskonto oli ilon ja onnen uskonto. Sen kannattajat omaksuivat suoruuden, avoimuuden ja vilpittömyyden. Ekhnaton halusi olla Atonin peili. Hän halusi henkilökohtaisen elämänsä olevan varteenotettavana

Ikhnaton

esimerkkinä alaisilleen.

Ennen kaikkea hänellä oli rohkeutta, ylevyyttä ja jalomielisyyttä olla uudistaja, irtautua menneisyyden luutuneesta monien jumalien palvonnan perinteestä ja tuoda kansalle ymmärryksen yhdestä tosi Jumalasta. Kuten huomattava egyptologi James Breasted asian ytimekkäästi ilmaisee: "Ekhnatonin kuollessa, kuoli henki, jota ei maailma ollut ennen nähnyt. Hän oli rohkea sielu, joka kohtasi pelottomasti ikivanhan perinteen painolastin. Hän toi esille ajatuksia, jotka olivat huomattavasti ajan vastaanottokyvyn yläpuolella. Kaukana menneisyydessä ja varsin epäsuotuisissa olosuhteissa tuli hänestä maailman ensimmäinen idealisti. Tämä kaikista faaraoista merkittävin ja historian ensimmäinen profeetta oli myös maailman ensimmäinen individualisti."

(1) James Henry Breasted, Ph.D., A History of Egypt (New York: Charles Scribner's Sons, 1912), s. 392.

Origeneen jalomielisyys

Mark Prophet oli Origenes 200-luvulla. Hän oli varhaisen kreikkalaisen kirkon vaikutusvaltaisin teologi. Hän osoitti harvinaislaatuista jalomielisyyttä jakaessaan oppilaittensa kanssa rakkautensa Sanaa ja pyhiä kirjoituksia kohtaan.

Viimeisinä vuosinaan Origenes muutti Kesareaan, jossa hän kotonaan opetti pakanoita. Hän johdatti heidät kristinuskoon filosofisten opetusten kautta. Ensin hän luki pakanafilosofeja ja runoilijoita, jotka puhuivat Jumalasta. Sitten hän johdatti oppilaansa tutkimaan kristillisiä kirjoituksia. Dokumentti nimeltään Kiitoskirjelmä on säilynyt meidän päiviimme. Sen on kirjoittanut yksi Origeneen oppilaista. Hän ilmaisee siinä suruaan, koska joutuu jättämään mestarinsa koulun.

Origen of Alexandria

Hän kirjoittaa: "Päivin ja öin [siellä] lausutaan pyhiä lakeja. Voimme kuulla hymnejä, lauluja ja hengellisiä sanoja. Siellä on myös jatkuva auringon paiste. Päivällä hereillä ollessamme meillä on yhteys Jumalan mysteereihin. Yöllä unissa olemme yhä tekemisissä sen kanssa, mitä sielu on päivällä nähnyt ja käsitellyt. Lyhyesti sanoen siellä inspiroituminen jumalallisista asioista hallitsee kaikkia jatkuvasti."[1]

Opettajastaan hän sanoo: "Tämä mies on saanut Jumalalta suurimman lahjan ja taivaasta paremman osan. Hän on Jumalan sanojen tulkki. Hän ymmärtää Jumalan asioita aivan kuin Jumala puhuisi hänelle ja selittää ne ihmisille, jotta he voisivat ymmärtää niitä."[2]

Origeneen oppilas kuvaa miten mestarin rakkaus Sanaa kohtaan sytytti rakkauden siteen hänen ja kaikkien hänen oppilaittensa välille.

"Kuin kipinä syttyi sielumme sisimmässä, meissä syttyi ja leimahti liekkeihin rakkaus. Se oli samalla rakkaus Pyhää Sanaa ja tätä miestä, tätä Jumalan ystävää ja puolestapuhujaa kohtaan”.[3]

(1) Henri Crouzel, Origen (San Francisco: Harper and Row, 1985), s. 26.

(2) edellinen teos, s. 28.

(3) edellinen teos, s. 25.

Saladinin jalomielisyys

Mark Prophet oli ruumiillistunut Saladiniksi[1] 1100-luvulla. Hän oli suuri muslimijohtaja, joka valloitti ja yhdisti koko islamilaisen maailman. Charles Rosebault on kuvannut Saladinin erityislaatuista jalomielisyyttä seuraavissa katkelmissa.

Kerran eräs Saladinin alaisista nimeltään Omar nosti syytteen häntä vastaan. Omarilla oli ollut orja, joka oli vienyt häneltä rahat ja karannut. Omar ajatteli, että orja oli kuollut ja Saladin oli ottanut haltuunsa rahat. Siispä hän esitti syytteitä Saladinia vastaan saadakseen rahansa takaisin.

Pitkän kuulemisen jälkeen selvisi, että kuollut orja ei ollut Omarin orja. Saladinia vähäisempi mies olisi määrännyt rangaistuksen Omarille väärien syytteiden nostamisesta. Mutta Saladin vastasi jalomielisyydellä. Hän määräsi Omarille

Saladin

lahjoitettavaksi kunniavaatteen sekä rahasumman, joka kattaisi kaikki hänen kulunsa. Päätuomari kommentoi:

"Katsokaa miten Saladin alistuu lain asettamien määräyksien alaiseksi. Hän unohtaa ylpeyden ja osoittaa jaloutta kun hän oikeutetusti olisi voinut vaatia rangaistusta."

Eräs toinen esimerkki on ristiretkeltä. Saladinin miehiä hiipi yöllä kristittyjen leiriin ryöstääkseen sen. Siihen aikaan tämä oli tavallista. Ryöstösaaliissa oli pieni tyttö. Kun hänen äitinsä sai kuulla asiasta, hän tuli hysteeriseksi. Hän meni Saladinin leiriin nyyhkyttäen, repien vaatteitaan ja hakaten rintaansa.

Tulkin avulla hän selitti tilanteen Saladinille, joka liikuttui kovasti. Hän määräsi heti etsinnät koko leirissä. Tunnin sisällä kadonnut tytär löytyi. Kun äiti näki hänet, hän heittäytyi maahan haudaten kasvonsa pölyyn. Nainen nyyhkytti niin rajusti, että silminnäkijät sulttaani mukaanlukien alkoivat myös kyynelehtiä.

Saladinin oikeudentuntoa kuvaa se, että jälkipuinnissa hän maksoi lunnaat sille miehelle, joka oli siepannut pienen tytön. Pidettiin luonnollisena, että miehellä oli tällainen oikeus ryöstää lapsi. Hänet olisi sitten myyty orjaksi johonkin muslimikotiin. Koska sulttaanilla oli ensisijainen oikeus kaikkeen ryöstösaaliiseen, hän olisi voinut ottaa lapsen ilman hyvitystä.

Kolmannen ristiretken aikaan Rikhard Leijonamieli päätti taistella Saladinia vastaan saadakseen Palestiinan takaisin hallintaansa. Näiden kahden jalon sielun kohtaaminen mitä verisimmän taistelun keskellä osoittaa jälleen Saladinin jalomielisyyden.

Yhdessä vaiheessa Saladin näki Rikhardin taistelukentällä ilman hevosta. Saladin ajatteli, että "on häpeällistä, jos niin hienon soturin täytyisi taistella jalan", ja lähetti Rikhardille sotaratsun.[2]

Seuraavana päivänä Saladinin joukot kukistivat Rikhardin armeijan. Rikhard itse oli erittäin sairas ja pyysi rauhaa. Historioitsija Will Durant kirjoittaa: "Kuumeissaan Rikhard anoi hedelmiä ja vilvoittavaa juomaa. Saladin lähetti hänelle päärynöitä, persikoita, lunta ja oma lääkärinsä." Sitten he allekirjoittivat rauhansopimuksen kolmeksi vuodeksi ja jakoivat alueen.

Durantin mukaan: "Saladin oli yleensä lempeä heikkoja kohtaan ja armollinen valloitettuja kohtaan. Lupausten pitämisessä hän oli vihollistensa yläpuolella. Kristilliset historioitsijat ihmettelivätkin miten niin väärä teologia voi kasvattaa niin hienon miehen."[3]

Rosebault kirjoittaa mielenkiintoisen lausunnon Saladinin anteliaisuudesta: "Tämä runsaiden rikkauksien valloittaja kuoli niin köyhänä, että rahaa ei riittänyt hänen omiin hautajaisiinsa. Hän oli antanut pois kokonaisia provinsseja, ja hänen sihteerinsä kirjoitti: 'ei jäänyt mitään tavaroita, ei hevosia tai kiinteistöjä, ei puutarhaa, ei kylää tai viljelysmaata tai mitään omaisuutta.' Hänen aarteistaan oli jäljellä vain yksi tyroslainen kultakolikko ja 47 hopeakolikkoa."

Vähän ennen kuolemaansa Saladin neuvoi poikaansa: "Jos minusta tuli suuri, se johtui siitä, että voitin ihmisten sydämet ystävällisyydellä ja lempeydellä."

(1) Viittauksia lukuun ottamatta Saladinin jalomielisyyteen viittaavat katkelmat ovat teoksesta Charles J. Rosebault, Saladin: Prince of Chivalry (London: Cassell and Company, 1930).

(2) Will Durant, The Story of Civilization: The Age of Faith (New York: Simon and Schuster, 1950), s. 601.

(3) Edellinen teos.

(4) Durant, Age of Faith, s. 602.

Bonaventuran jalomielisyys

Mark Prophet ruumiillistui 1200-luvulla Bonaventurana, kirkon serafiopettajana sekä nimekkäänä filosofina ja teologina. Hänet tunnettiin "mystikkojen ruhtinaana". Bonaventura oli jalomielinen. Varhaisessa 35-vuoden iässä hänet valittiin fransiskaaniveljeskunnan päämieheksi. Pian sen jälkeen hänet kutsuttiin rauhanrakentajaksi, koska veljeskunta oli jakaantunut kahtia. Toiset kannattivat joustamatonta ankaruutta ja toiset halusivat joidenkin sääntöjen lieventämistä.

Pastori Alban Butler kirjoittaa kirjassaan The Lives of the Fathers, Martyrs and Other Principle Saints: "Bonaventura oli

Saint Bonaventure

vasta saapunut heidän joukkoonsa. Kuitenkin hän palautti täydellisen rauhan lempeän ja rakastavan kehotuksen voimalla. Kaikki veljet marssivat tämän uuden Joosuan alaisina yhtenäisinä sydämessään, hengessään ja polullaan."

Korkea asema antoi Bonaventuralle tilaisuuden olla vielä jalomielisempi ja anteliaampi. Kerran palatessaan Pariisiin hän vieraili useissa luostareissa.

Butlerin mukaan: "Hänestä näki, että hänestä oli tullut esimies vain, jotta hän voisi olla koko veljeskuntansa palvelija ja kaikista veljistään nöyrin, ihmisystävällisin ja myötätuntoisin. Hän oli todella sitä mitä nykyään kutsutaan "palvelujohtajaksi".

Bonaventura opetti todellisen suuruuden syntyvän pienten päivittäisten velvollisuuksien suorittamisesta. Butler kirjoittaa: "Pyhä Bonaventura ei pidä kristillisen hyveen kehittämisenä niinkään sankarillisia uskonnollisia harjoitteita kuin sitä, että suorittaa hyvin jokapäiväiset toimensa."

Bonaventura sanoo: "Uskonnollisen ihmisen täydellisyys syntyy siitä, että pyrkii täydellisyyteen tavallisissa asioissa." Jatkuva täsmällisyys pienissä asioissa on "suuri sankarillinen hyve".[1]

(1) Herbert Thurston and Donald Atwater, toim., Butler's Lives of the Saints, tark.p. (New York: P. J. Kenedy and Sons, 1962), 3:98.

Longfellowin jalomielisyys

Mark Prophet ruumiillistui 1800-luvulla Henry Wadsworth Longfellowina, aikansa suosituimpana amerikkalaisena runoilijana. Longfellowin runouden läpikäyvänä ominaisuutena loistaa sydämellisyys ja säkenöivyys. Moni hänen runoudestaan nauttiva ei kuitenkaan arvaisi, mitä tragedioita hänen elämäänsä liittyi.

Hänen nuori, lempeä ja älykäs ensimmäinen vaimonsa kuoli sairauteen vain neljän avioliittovuoden jälkeen. Longfellow uskoi vaimonsa toipumiseen vielä viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Toipuessaan vaimonsa kuoleman aiheuttamasta masennuksesta kirjoitti Longfellow yhden rakastetuimmista runoistaan: "Elämän psalmi". Tämä tragedia johdatteli hänet vähitellen ensisijaisesta kiinnostuksen kohteestaan eli tieteellisestä työstä yhä enemmän runouden pariin.

Longfellow

Longfellow meni uudelleen naimisiin seitsemän vuoden kuluttua ja sai kaksi poikaa. Mutta sitten hänen ensimmäinen tyttärensä kuoli ollessaan vielä pieni lapsi. Tämän jälkeen hän uskoi kuukausien ajan, että tyttären kuoleman mukana hänessä itsessään kuoli sekä kyky rakastaa että mahdollisuus onneen. Hän sai vaimonsa kanssa vielä kolme tytärtä. Mutta sitten kuuluisuutensa huippukohdassa Longfellow oli taas surun murtama. Hänen toinen vaimonsa paloi kuoliaaksi sulattaessaan sinettivahaa ja pudotettuaan tulitikun leningilleen.

Hän eli lopun elämänsä toistuvien ja kipeiden muistojen kanssa kestäen menetyksensä kuitenkin sankarillisesti. Asetettuaan päämääräkseen Danten Jumalallisen näytelmän kääntämisen syntyi teoksen sen ajan paras käännös englannin kielelle. Uskon, että Longfellow pystyi koskettamaan syvällisesti ihmisten sydäntä ja sielua juuri siksi, että oli itse kokenut nämä tragediat. Ne kasvattivat hänen jalomielisyyttään ja myötätuntoisuuttaan.

Longfellowin aikalainen kuvailee täydellisesti runoilijan jalomielisyyttä. Hän kirjoittaa:

”Ehkä merkittävin Longfellowin luonteenpiirre oli hänen ihmisrakkautensa ja helposti lähestyttävyytensä. Vaikka hän oli kova työskentelemään, hänellä tuntui aina olevan aikaa kaikkeen mitä häneltä pyydettiin. Hän ei koskaan ollut liian kiireinen ottamaan vastaan vierasta, vastaamaan kirjeeseen tai auttamaan sanoin tai teoin ketä tahansa apua tarvitsevaa.

Longfellowin kohteliaisuus kaikkia vierailijoita kohtaan oli miltei ihmeteltävää. Sitä riitti jopa tuntemattomia ja lapsia kohtaan, jotka pyysivät saada nähdä häntä, ja myös niille lapsille, jotka eivät aikoneet tavata häntä mutta roikkuivat hänen puutarhansa portissa vain nähdäkseen vilauksen hänestä. Hän piti aina itsestään selvänä, että vierailijat olivat tulleet katsomaan Washingtonin työhuonetta [hänen kotonaan] ja siten ensisijaisesti paneutui näyttämään sitä heille.

Niin kauan kuin hän vain kykeni kirjoittamaan ei ole tiedossa, että hän olisi kieltäytynyt antamasta nimikirjoitusta. Hän teki salaisesti lukuisia ihmisrakkaita tekoja. Hänestä voidaan sanoa täysin totuudenmukaisesti: "Hän eli hyvää tehden", eikä vain rahallaan mutta myös läsnäolollaan ja rohkaisullaan.

Miten monelle surulliselle sydämelle Longfellow olikaan kuin enkeli? Miten monessa sydämessä, jossa ennen oli epätoivoa ja hiljaisuutta heräsikään sopusointuinen toivo heidän kuullessaan Longfellowin äänen rikkaat sävyt? Kuinka monia ensimmäisten yrityksien menestyksen puutteeseen pettyneitä nuoria kirjallisia ihmisiä hän lohduttikaan kannustaen uusiin ja korkeampiin ponnistuksiin?

Miten vapaa hän olikaan kateudesta ja kostonhalusta? Kerran ehdotettiin Harvardin yliopiston Vierailukomitealle, että Longfellow pitäisi nimittää tähän komiteaan. Puheenjohtaja vastasi: "Mitä hyötyä siitä olisi? Longfellow ei koskaan voisi nähdä mitään vikaa kenessäkään tai missään."

Se oli totta. Hänen koko elämänsä oli myötätunnon täyttämä, rakkauden, joka kestää pitkään eikä kadehdi, antaa anteeksi seitsemänkymmentä kertaa seitsemän ja monta kertaa enemmänkin jos on tarvetta."[1]

(1) Encyclopedia Britannica, 11th ed., s. v. "Longfellow, Henry Wadsworth."